Pauliina Rauhala - Taivaslaulu
Gummerus 2013
Sivuja:281
Pauliina Rauhalan esikoisroomani kertoo fiktiivisen tarinan elämästä lestadiolaisyhteisössä. Vaikka tarina ei perustu tositapahtumiin, se tuntuu hyvin realistiselta..
Vilja ja Aleksi ovat nuoria lestadiolaisia, jotka tapaavat, rakastuvat, menevät naimisiin ja perustavat perheen. Heidän haaveensa on suurperhe ja ihana koti, jossa tuoksuu riisipuurolle. Kun Viljan raskaudet alkavat, todellisuus iskee vasten kasvoja. Vilja on raskauksiensa aikana masentunut ja voimaton. Hän tuntee olevansa oman kehonsa vanki ja ainoan kalenterinsa olevan kuukautiskierto.
Kirjassa kerrotaan muutamaa tarinaa vuorotellen kappaleiden välillä. Yksi käsittelee Viljan elämää ja tämän tuntemuksia ainaisesta raskaana olemisesta ja uupumuksesta. Rauhala on onnistunut kuvaamaan Viljan tunnetiloja taitavasti. Toinen puoli rakastavasta äidistä ja toinen uupumuksen keskellä kamppailevasta synnyttäjästä.
"Olen vatsani vanki enkä pysty suunnitelemaan elämää yhdeksää kuukautta edemmäs. Ainoa kalenterini on kuukautiskierto. Minä vuodan verta, minä lakkaan vuotamasta, minä kannan lasta, minä lakkaan kantamasta ja vuodan taas, ja siinä on kaikki, mitä minun on lupa odottaa."
29 ikävuoteen mennessä Viljalla on takana viisi raskautta, joista neljä syntynyttä lasta. Yksi keskenmeno oli rankka kokemus, Vilja joutui synnyttämään kuolleen lapsen. Kun hän taas kerran menee Aleksin kanssa äitiyspolille, odottaa uusi yllätys. Tulossa on kaksoset. Kaksosraskauden aikana Vilja uupuu totaalisesti. Hän miettii lähtevänsä ja jättävänsä perheensä ja yhteisönsä. Rakastava aviomies ja hyvä ystävä saavat kuitenkin Viljalle apua. Hän käy psykologilla ja joutuu lopulta myös sairaalaan lepäämään.
Yksi tarinoista käsittelee Aleksin lapsuutta ja nuoruutta. Hänen isänsä oli ankara kasvattaja ja kylän saarnamies ja äitinsä lempeä kotiäiti. Kappaleessa kerrotaan myös Aleksin kouluajoista. Miten luokan oppilaat olivat jakautuneet uskottomiin ja uskovaisiin. Miten oli häpeällistä ettei saanut katsoa telkkaria tai kuunnella samaa musiikkia kuin uskottomat. Miten uskottomat katsoivat ilkeästi uskovaisia.
"Aleksi teki kaikkensa, jottei joutuisi lessuttelun kohteeksi. Se oli hänen tärkein tavoitteensa koulussa. Riitoja piti välttää ja uskottomia miellyttää. Mutta lessuja myös. Uskovaisten luokkakavereiden silmissäköön ei voinut olla liian epäilyttävä, jottei joutuisi kotona hankaluuksiin. Puheet kulkivat nopeasti."
Kolmas tarina kertoi Viljan ja Aleksin lasten nukkeleikistä, jossa oli barbit, nuket ja mollamaijat. Se oli mielenkiintoinen tarina lestadiolaisuudesta lasten näkökulmasta.
"Nää nuket lähtis nyt seuroihin. Ne kävelis seurapenkkiin niin että Anniinan poninhäntä heilus ja Katariinan iso tukka kahisis. Erupenkkiin ne ei menis, ettei kaikki kattos niitä eikä puhuja alkas kertomaan niitten synneistä, suruttomuuesta ja vääristä vatteista. Mutta ei ne jäis takapenkiinkään. Takapenkissä istus vaan mollamaijat. Niillä olis lötköt paksut jalat, äitin ompelemat mekot ja liian tiukat letit, eikä ne uskaltas puhua paljon. Sitte tulis ne barbit. Ne olis tietenki ottanu korvikset pois ja laittanu sinitarraa reikiin, ettei kukaan näkis."
Kirjassa oli paljon kuvailua ja hienoja kielikuvia. Lainauksia oli raamatusta, virsistä ja lauluista. Teksti oli omasta mielestäni välillä jopa liian kuvailevaa ja jotkut kohdat eivät auenneet ihan täysin itselleni.
"Olen äitimaa. Olen musta multa ja kylvetty siemen. Olen kohoava oras ja keltainen tähkä. Olen elonleikkuu ja viluinen pelto. Olen lumen alla lepäävä routamulta. Olen omenapuu. Olen tuoksuva kukka ja kuulas hedelmö. Olen pienten lintusten pesäpuu. Olen siojen lintujen laulupuu. Olen taivaalle kurottava huurteinen lehdetön puu."
Kirjasta välittyi lestadiolaisuuden upea lämminhenkinen yhteisöllisyys, mutta myös toinen puoli. Lestadiolaisuudessa on tiukat säännöt ja tuntuu, että omien mielipiteidensä julki tuominen olisi syntiä ja itsekästä. Kirjaan sisältyi myös anonyymi blogi, joka käsitteli lestadiolaisuuden epäkohtia, kuten ehkäisykieltoa ja hoitokokouksia. Blogi oli aluksi pieni kysymysmerkki, kun kirjoittajaa ei tiennyt, mutta kirjan loppupuolella sekin selvisi ja blogikirjoitukset avautuivat uudella tavalla.
Koko kirjan tarinan tiivisti vielä lopun epilogi, jossa Viljan elämäntarina kerrottiin vertauksellisesti. Vilja oli kaivajanainen. Kaivaminen oli raskaana olemista ja isot lohkareet kaivauksien edetessä synnyttämistä.
Mielestäni kirja on todellakin lukemisen arvoinen. Lukemista teki mieli jatkaa ja jatkaa, kun pystyi ns. samaistumaan tarinaan. Olisi mielenkiintoista kuulla, mitä lestaadiolaisyhteisöön kuuluvat ihmiset ajttelevat kirjasta ja onko asioita suurenneltu tai vääristelty kirjassa. Jotkut kohdat oli kuvailtu hyvin dramaattisiksi ja jäinkin miettimään, onko asiat tosielämässä näin.
